Suomi tarvitsee paikallista sopimista – näillä keinoilla sitä voitaisiin lisätä

Aihe on tärkeä. Jotta pääsisimme keskustelussa avauksia pidemmälle, on ymmärrettävä, mistä paikallisessa sopimisessa on kysymys ja millaiset mahdollisuudet Suomen tämänhetkinen työlainsäädäntö paikalliselle sopimiselle tarjoaa.

Paikallisen sopimisen estää usein työehtosopimuksen vaatimus luottamusmiehestä

Paikallisella sopimisella tarkoitetaan viime kädessä kaikkea työpaikalla tapahtuvaa sopimista. Paikallista sopimista koskevan julkisen keskustelun keskiössä on kuitenkin usein se, mitä työehtosopimuksissa sanotaan paikallisen sopimisen mahdollisuuksista. Tämä on ymmärrettävää, koska käytännössä juuri työehtosopimus­ten ehdot usein estävät paikallisen sopimisen.

Monien työehtosopimusten mukaan paikallinen sopiminen edellyttää, että työpaikalla on luottamusmies. Luottamusmiehen valinta perustuu työehtosopimuksen säännöksiin, jotka velvoittavat vain työnantajajärjestöön kuuluvia eli järjestäytyneitä työnantajia. Luottamusmies edustaa koko henkilöstöryhmää, vaikka luottamusmiehen valintaan osallistuvat vain ammattiliittoon kuuluvat työntekijät. Näin on siinäkin tilanteessa, että vain pieni osa työpaikan työntekijöistä on ammattiliiton jäseniä. Käytännössä paikallinen sopiminen ei siis ole mahdollista, jos työehtosopimus edellyttää luottamusmiehen olevan paikallisen sopimisen osapuoli, mutta työpaikalla ei ole syystä tai toisesta haluttu valita luottamusmiestä.

Nykyisessä järjestelmässä ei turvata riittävällä tavalla sitä vaihtoehtoa, että työntekijöitä voisi edustaa myös luottamusvaltuutettu (joka on työsopimuslain mukaan järjestäytymättömien työnantajien palveluksessa olevien työntekijöiden ensisijainen edustaja) tai muu työntekijöiden keskuudestaan valitsema edustaja. Tällaisten edustajien puolesta puhuisi myös se, että ne edustavat aidommin työpaikan kaikkia työntekijöitä, koska heidän valintaansa voivat osallistua kaikki työntekijät ammattiliiton jäsenyydestä riippumatta.

Toinen paikallisen sopimisen kummallisuus liittyy siihen, että työlainsäädännön puolipakottavista säädöksistä – kuten sairausajan palkasta, lomauttamisen perusteista ja takaisinottovelvollisuudesta – voidaan sopia työntekijän etua heikentävästi ainoastaan valtakunnallisten työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välisellä työehtosopimuksella. Lainsäädännössä ei tunnusteta mahdollisuutta, että yrityskohtaiseen työehtosopimukseen sitoutunut työnantaja tai työnantaja, jolla ei ole lainkaan työehtosopimusta, voisivat sopia näistä säännöksistä henkilöstön kanssa toisin. Lisäksi järjestäytymätön työnantaja ei saa soveltaa lainkaan työehtosopimusten paikallista sopimista koskevia säännöksiä, jos niissä on kyse puolipakottavista säännöksistä.

Paikallisen sopimisen reunaehdot päivitettävä

Paikallisen sopimisen tulevaisuuden kannalta olisi olennaista päivittää paikallisen sopimisen reunaehdot vastaamaan tämän päivän työelämää. Tänä päivänä järjestön valtakunnallisuus itsessään ei merkitse sitä, että järjestöllä olisi paras käsitys kunkin työpaikan työntekijöiden tarvitsemasta minimitasosta ja työntekijöille parhaasta lopputuloksesta. Myöskään järjestäytymättömien työnantajien eriarvoiselle asemalle paikallisessa sopimisessa ei löydy kestäviä perusteita.

Nykyisen työsopimuslain valmisteluasiakirjoissa vuonna 2000 järjestäytymättömien työnantajien eriarvoista asemaa paikallisessa sopimisessa on perusteltu työsuojeluviranomaisten rajallisilla voimavaroilla. Toisaalta jo tällöin on todettu, että työehtosopimusten paikallisen sopimisen kehitystä on tarpeen seurata ja ryhtyä tarvittaessa lainsäädäntötoimiin. Työehtosopimusten paikallista sopimista koskevat määräykset ovatkin kehittyneet, mikä on erinomainen asia. Esimerkiksi 20 vuotta sitten harvassa työehtosopimuksessa mahdollistettiin lomarahan vaihtaminen vapaaksi paikallisesti sopien, vaikka työntekijä olisi itse halunnut näin tehdä.

Jos paikallisen sopimisen keinoja työpaikoilla lisätään, tarvitaan tehokkaita ja toimivia oikeusturvakeinoja sitä silmällä pitäen, ettei jompikumpi osapuolista noudattaisikaan sopimusta. Ravistelua kaipaisi kuitenkin kysymys siitä, onko valtakunnallinen järjestö tai vain osaa työpaikan työntekijöistä edustava henkilö kaikissa tilanteissa paras taho arvioimaan sen, onko paikallinen sopiminen työpaikalla tarpeen ja mikä on työntekijöiden edun mukaista kullakin työpaikalla.

Paikallinen sopiminen tulisi laajentaa koskemaan kaikkia työnantajia. Tämä olisi paitsi tarkoituksenmukaista, myös Suomen perustuslaissa turvatun järjestäytymisvapauden näkökulmasta kestävämpi ratkaisu. Lisäksi paikallisen sopimisen osapuolena tulee voida olla muukin henkilöstön edustaja kuin tietyn ammattiyhdistysliikkeen jäsenten valitsema luottamusmies. Työntekijöiden suojelun tarve työpaikkojen arjessa ei aina käy yksiin niiden etujen kanssa, joita ammattiyhdistysliike haluaa suojella.