Korkein oikeus: rakennusurakoitsija takuuajan jälkeiseen vastuuseen laadunvarmistuksen olennaisesta laiminlyönnistä

Rakennusurakan yleisten YSE 1998 -sopimusehtojen 30 §:ssä urakoitsijan vastuu takuuajan päättymisen jälkeen on rajattu siten, että rima on tavanomaisen huolellisuuden laiminlyöntiä korkeammalla. Vastuuperusteena voi olla ainoastaan törkeä laiminlyönti, täyttämättä jäänyt työsuoritus tai laadunvarmistuksen olennainen laiminlyönti. Lisäksi edellytetään, ettei tilaaja ole voinut havaita epäkohtaa vastaanottotarkastuksessa tai takuuaikana.

Tuoreessa ratkaisussaan korkein oikeus arvioi, oliko urakoitsija vastuussa virheestä sillä perusteella, että oli olennaisella tavalla laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen. Vastuuedellytysten täyttymistä koskevien linjausten lisäksi KKO vahvisti, että urakoitsija vastaa alihankkijansa laiminlyönneistä myös takuuajan jälkeen YSE 24 §:n yleisen vastuun nojalla.

Laadunvarmistuksen laiminlyönnin arviointi

Ennakkotapauksessa urakan kohde oli hallirakennus, joka oli osin yleisökäytössä. Melko nopeasti takuuajan päättymisen jälkeen rakennuksen katon havaittiin painuneen. Syyksi osoittautui kantavaksi rakenteeksi tarkoitetun profiilipellin liian alhainen tukikestävyys rakennesuunnitelmien vaatimuksiin verrattuna. Profiilipellin oli toimittanut kohteeseen pääurakoitsijan alihankkija, ja perimmäinen syy ongelmaan löytyi alihankkijan tietokoneohjelman mitoitusvirheestä.

Korkein oikeus totesi, että YSE 30 §:n mukaisen vastuuperusteen yhteydessä tulee arvioitavaksi se, onko urakoitsija noudattanut sopimusasiakirjoissa edellytettyä laadunvarmistusta tai muita erikseen sovittuja tarkastustoimia.

Tapauksen rakennusurakassa laadunvarmistukseen liittyviä määräyksiä oli useissa eri sopimusasiakirjoissa, mutta työselostuksessa oli nimenomaisia viittauksia rakentamismääräyskokoelman teräsrakenteita koskevaan osaan, jonka katsottiin näin ollen tulleen osapuolia velvoittavaksi. Rakentamismääräykset edellyttivät, että ellei teräsrakennetta ole valmistettu hyväksytyn tarkastuslaitoksen valvonnassa, toimitetun tuotteen laatu tulee varmistaa siihen kohdistettavin ”erityisin toimenpitein”.

Laadunvarmistuksen laiminlyönnin olennaisuutta arvioitaessa tulee huomioida se suoritusvelvollisuus, johon laadunvarmistus liittyy, ja se, miten paljon kysymyksessä olevassa menettelyssä on poikettu asianmukaisista laadunvarmistustoimenpiteistä.

Asiassa oli riidatonta se, että kohtalokkaaksi osoittautunut riittämätön mitoitus oli tapahtunut jo peltien valmistusvaiheessa eikä pääurakoitsijan ollut mahdollista havaita liian alhaista kantavuutta työmaalla.

Korkeimman oikeuden lopputulema oli joka tapauksessa se, etteivät urakoitsija ja sen alihankkija olleet noudattaneet kantavien teräslevyjen laadunvarmistustoimia, joista sopimusasiakirjoissa oli katsottava sovitun ja jotka perustuivat tapahtuma-aikana yleisesti noudatettuihin rakentamismääräyskokoelman määräyksiin ja ohjeisiin.

Vaikka pääurakoitsija esitti kaikissa oikeusasteissa noudattaneensa asiassa tavanomaisia laadunvarmistustoimenpiteitä, KKO katsoi, ettei tämän tekemillä vetolujuuskokeilla varmistettu peltien kantavuutta vaan ainoastaan kiinnityksen pitävyyttä. Kun vetolujuuskokeiden lisäksi peltejä oli tarkastettu lähinnä silmämääräisesti, menettely ei täyttänyt sovittua laaduntarkastusvelvollisuutta ja toimet olivat riittämättömiä puheena olevan kaltaisen virheen havaitsemiseen.

Vakavien seuraamusten riski urakoitsijalta odotettavaa huolellisuuden tasoa korottavana tekijänä?

Tarkalle lukijalle korkeimman oikeuden päätös avautuu kokonaisuutena, jossa painoarvoa ovat saaneet myös muut seikat kuin se, noudattiko urakoitsija sopimuksen mukaisia laadunvarmistusmenettelyjä, joiden tarkka sisältö näyttäytyy vieläpä osin täsmentymättömänä.

Tuomion loppukaneeteissa, perustelujen kohdissa 20 ja 22, KKO ottaa kantaa seikkoihin, jotka korottavat urakoitsijalta tavanomaisesti edellytettävää huolellisuuden tasoa. Turvallisen rakentamisen odotus on saanut aiemmassakin oikeuskäytännössä vähintään jonkinasteista suojaa. Nyt korkein oikeus nimenomaisesti toteaa kantavan rakenteen virheen olevan keskeinen koko rakennuksen käytettävyyden ja turvallisuuden kannalta, koska tällaisiin virheisiin liittyy vakavien seuraamusten riski.

Tässä tapauksessa kohteen käyttötarkoitus (se, että hallissa oleskeli toistuvasti paljon ihmisiä) oli omiaan korostamaan urakoitsijalle, että kantavien rakenteiden osalta vaadittaisiin korkeaa huolellisuuden tasoa. Perusteluista löytyy myös yleistoteamus, että laadunvarmistuksen merkitys ylipäätään kasvaa, kun kysymys on sellaisen tarvikkeen tai osan hankinnasta, jolla on keskeinen vaikutus rakennuksen kestävyyteen ja käytön turvallisuuteen.

Vaikka KKO välttyi ottamasta kantaa törkeään tuottamukseen erillisenä vastuuperusteena, on helppo ennustaa, että kentällä – sekä työmaalla että oikeussaleissa – on kova houkutus yleistää edellä todettuja korostetun huolellisuuden oppeja myös KKO 2016:79 tapauksen tosiseikastosta poikkeaviin YSE 30 §:n soveltamistilanteisiin. Teon seuraamukselle ei kuitenkaan tulisi antaa yksinomaista painoarvoa, vaikka tietoisuudella vahinkoriskistä on oikeuskirjallisuudessakin katsottu voivan olla täydentävää merkitystä tuottamusasteen arvioinnissa.