Maksukyvyttömyysasetusta edelsi vuosikymmenten työ – mitä tapahtuu Brexitin jälkeen?

Brexitin merkitys on huomattava myös insolvenssioikeuden alalla. Eurooppalaisilla yrityksillä on usein jokin side Englantiin, ja maksukyvyttömyystilanteissa on tärkeätä, että alkaneen likvidaatio- tai saneerausmenettelyn vaikutukset tunnustetaan puolin ja toisin. Tätä koskevat säännöt on sisällytetty EU:n maksukyvyttömyysmenettelyasetukseen, joka annettiin vuonna 2000 ja jota uudistettiin vuonna 2015. Asetuksella on pitkä ja monivaiheinen syntyhistoria, ja nyt Brexitin toteuduttua voidaan todeta, että sen syntymisessä Isolla-Britannialla ja Suomellakin on ollut oma roolinsa.

Yleissopimukseen jäi konkurssin mentävä aukko

Jo vuonna 1960 Euroopan yhteisö ryhtyi valmistelemaan kansainvälistä sopimusta maksukyvyttömyysmenettelyistä. Rinnakkainen yleissopimus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla (Bryssel-yleissopimus) saatiin valmiiksi jo vuonna 1968.

Kuten tiedämme, Bryssel-sopimusta ei sovelleta konkursseihin tai niihin rinnastettaviin menettelyihin. Konkursseja koskeva aukko oli tietenkin tarkoitus hoitaa toisella yleissopimuksella. Luonnos tällaiseksi sopimukseksi valmistui kuitenkin vasta vuonna 1980, ja se sai jäsenvaltioilta hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisesti vastustettiin universaalisuusperiaatteetta eli sitä, että vain yksi konkurssi (tai vastaava menettely) yhteisön alueella olisi ollut mahdollinen.

Työ eurooppalaisen yleissopimuksen aikaansaamiseksi jatkui, mutta toisella foorumilla.  Euroopan neuvostossa hyväksyttiin vuonna 1990 ns. Istanbulin sopimus eli yleissopimus eräistä konkursseihin liittyvistä kansainvälisistä kysymyksistä. Tämän sopimuksen mukaan sopimusvaltioissa saattoi päämenettelyn ohella olla samanaikaisesti vireillä yksi tai useampi alueellinen sekundäärimenettely. Euroopan neuvoston yleissopimus ei kuitenkaan tullut koskaan voimaan.

Yleissopimus kaatui Ison-Britannian vastustukseen

Euroopan yhteisössäkin oli tällä välin aktivoiduttu. Yleissopimuksen valmistelun jatkamiseksi asetettiin ad hoc -työryhmä, joka toimi vuosina 1991–1995. Suomen liityttyä vuoden 1995 alusta Euroopan unioniin Suomikin sai edustajansa työryhmään. Vuonna 1995 annetussa työryhmän ehdotuksessa oli yhdistetty osia vuoden 1980 sopimusluonnoksesta ja Istanbulin yleissopimuksesta, erityisesti mahdollisuus sekundäärimenettelyyn. Marraskuussa 1995 neuvosto avasi yleissopimuksen viidentoista jäsenvaltion allekirjoitettavaksi 23.5.1996 mennessä.

Iso-Britannia jätti ainoana jäsenvaltiona yleissopimuksen allekirjoittamatta määräpäivään mennessä. Virallista syytä siihen ei ilmoitettu, mutta yleinen käsitys oli, että tämä johtui hullun lehmän taudista. Tauti raivosi etenkin Isossa-Britanniassa, ja siellä tuotetun naudanlihan vienti muualle EU:n alueelle oli vuodesta 1996 kiellettyä usean vuoden ajan. Poliittisena vastavetona Iso-Britannia vastusti EU-hankkeiden, kuten yleissopimuksen, eteenpäinmenoa. Yhden jäsenvaltion allekirjoituksen puuttumisen vuoksi yleissopimus raukesi.

Amsterdamin sopimus ratkaisi asian

Muutamaan vuoteen mitään ei tapahtunut. Asiaa ei otettu neuvoston eikä komission työlistalle. Parlamentissa oli kuitenkin herätty, ja se kehottikin keväällä 1999 neuvostoa, komissiota ja jäsenvaltioita ryhtymään asiassa toimenpiteisiin todettuaan, että unioni oli samassa tilanteessa kuin 20 vuotta aikaisemmin.

Ratkaisun toi 1.5.1999 voimaan tullut Amsterdamin sopimus. Amsterdamin sopimuksen mukaan yksityisoikeudellisten tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta voitiin antaa kansainvälisoikeudellisen sopimuksen sijasta unionin säädös. Komission ohella myös yksittäinen jäsenvaltio saattoi nyt tehdä säädösehdotuksen.

Saksalla ja Suomella merkittävä rooli

Saksa ja Suomi olivat vuonna 1999 peräkkäisiä puheenjohtajavaltioita. Keskustelimme saksalaisen kollegani kanssa keväällä 1999 siitä, että Saksa ja Suomi voisivat juuri voimaan tulevan Amsterdamin sopimuksen myötä tehdä yhteisen aloitteen yleissopimuksen korvaavaksi asetukseksi maksukyvyttömyysmenettelyistä. Esittelimme tämän ajatuksen kotimaissamme, ja se meni ilmeisen helposti läpi kummankin maan poliittisessa johdossa, Suomessa muistaakseni lähes keskusteluitta.

Asiassa ryhdyttiin virkamiestasolla nopeasti toimenpiteisiin, ja neuvoston osaavalta sihteeristöltä saatiin apua vuoden 1995 yleissopimuksen muuntamiseksi unionin asetukseksi. Perustelukappaleiden (recitals) laatimisessa käytettiin hyväksi yleissopimusta varten tehtyä perustelumuistiota (Explanatory Report). Näin perustelumuistion useat keskeiset kohdat tulivat osaksi asetusta ja samalla unionin tuomioistuimen tärkeiksi tulkintalähteiksi.

Saksan ja Suomen aloite esitettiin toukokuun lopussa 1999 pidetyssä oikeus- ja sisäasiain neuvoston (OSA) kokouksessa, siis vajaa kuukausi sen jälkeen, kun Amsterdamin sopimus oli tullut voimaan. Aloite tuli yllätyksenä muille jäsenvaltioille ja etenkin komissiolle. Komissiossa aloitteesta ei ilmeisesti pidetty: kuulemani mukaan tunnettu italialainen sisämarkkinakomissaari Mario Monti nimittäin soitti tuohtuneena saksalaiselle kollegalleni ja arvosteli aloitteen tekemistä. Ehdotettua lainsäädäntöä ei ehkä pidetty sisämarkkinoiden kannalta riittävän kunnianhimoisena, kun se ei perustunut universaaliperiaatteelle.

Asian käsittely eteni tämän jälkeen nopeasti. Saksa otti ehdotuksen heti neuvoston työryhmän käsiteltäväksi Suomen jatkaessa vuorollaan käsittelyä (kollegani ja minun toimiessa työryhmän puheenjohtajina). Jäsenvaltiot antoivat työlle täyden tukensa, eikä yleissopimuksen sisältöä enää avattu. Asetuksen teksti hyväksyttiin vaivatta neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999.

Asian eteneminen oli kuitenkin vähällä pysähtyä jälleen kerran, nyt Gibraltarin asemaa koskevan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Espanjan välisen erimielisyyden vuoksi. Gibraltarista oli kiistelty näiden maiden välillä vuosisatojen ajan. Tällä kertaa kiista koski erityisesti oikeus- ja sisäasioiden instrumentteja, etenkin niiden alueellista soveltamisalaa ja toimivaltaisen viranomaisen määrittelyä. Pelkona oli, että asetus estettäisiin tämän kiistan takia epämääräiseksi ajaksi. Jonkinlainen sopu Yhdistyneen kuningaskunnan ja Espanjan välille kuitenkin syntyi, ja asetus voitiin lopullisesti hyväksyä vuonna 2000 – neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun yleissopimuksen valmistelu yhteisössä käynnistettiin.

Mitä tapahtuu Brexitin jälkeen?

Iso-Britannia on käsittääkseni yleisesti kannattanut rajat ylittävien maksukyvyttömyystilanteiden järkevää kansainvälistä sääntelyä, mikä on ollut sen liike-elämän etujen mukaista, ja halunnut olla mukana näissä järjestelyissä.

Amsterdamin sopimukseen liittyvän pöytäkirjan mukaan Yhdistyneellä kuningaskunnalla olisi ollut mahdollisuus jättäytyä tämän oikeudellisen yhteistyön ulkopuolelle, mutta se ilmoitti (Irlannin tavoin) hyvissä ajoin osallistuvansa asetuksen soveltamiseen. Tanska sitä vastoin on jäänyt sitä koskevan vastaavan pöytäkirjan mukaan ainoana jäsenvaltiona asetuksen ulkopuolelle.

Voidaan perustellusti sanoa, että brittiläisillä toimijoilla on ollut merkittävä rooli asetuksen käytännön soveltamisessa, järkevien ja käytännönläheisten toimintatapojen kehittämisessä sekä aihetta käsittelevän juridisen kirjallisuuden tuottamisessa.

Nyt kun asetus ei enää ole voimassa entiseen jäsenvaltioon nähden, oikeudelliselle yhteistyölle on kuitenkin löydettävä muut lähteet. Globaalien instrumenttien tärkeys on kasvanut. Tässä yhteydessä voidaan viitata erityisesti YK:n kansainvälisen kauppaoikeuden komitean UNCITRALin rajat ylittäviä maksukyvyttömyysmenettelyjä koskeviin mallilakeihin, joista toisen Yhdistynyt kuningaskunta on monen muun valtion tavoin ottanut käyttöön. Brexit lisää oletettavasti entisestään tarvetta mallilakien laajalle käyttöönotolle.

Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssissa on puolestaan laadittu kansainvälisiä yleissopimuksia, joilla Bryssel-asetuksen jättämää aukkoa voidaan täyttää. Myös saarivaltion omaan oikeusjärjestelmään on syytä perehtyä entistä tarkemmin. Toisaalta ei voida unohtaa myöskään Suomen kansallisen lain puutteita. Suomessa ei näet ole säännöksiä siitä, miten EU:n ja Pohjoismaiden ulkopuoliset maksukyvyttömyysmenettelyt otetaan Suomessa huomioon. Voi olla, että Brexit lisää ajan myötä tarvetta tämän puutteen korjaamiseen.